Mitä suuremmat lihakset kilpailijalla on, sitä enemmän ne kuluttavat happea suhteessa yhtä ruumiinkiloa kohden. Tästä seuraa tietenkin se, että isokokoiset kilpailijat menestyvät vain aniharvoin vuorilla.
Saksalainen Jan Ullrich ja amerikkalainen Lance Amstrong kipuamassa ylöspäin vuoristossa. |
|
Näillä korkeusasteilla lumi välillä pakottaa peruuttamaan kisoja.
Kun voimat ovat loppuneet, tahto ainoastaan vie kilpailijaa eteenpäin. Kaikkein väsyneimmät kilpailijat joudutaan nostamaan satulasta, kun he pääsevät maaliin. Ja usea heistä ei ole saapunut maaliin vaaditun aikalimitin sisällä.
Lance tarkkailee vielä kilpailijoidensa päivän kuntoa.
Tässä vaiheessa kilpailua katseilla otetaan mittaa toinen
toisistaan.
Mestari saapumassa maaliin hurraavien ihmisten puristuksessa. On suorastaan ihme, että kilpailijoiden ja yli-innokkaiden katselijoiden välillä ei ole tapahtunut montaakaan kolaria historian kuluessa.
|
| Kotisivu |
Kilpapyöräily
| |
Kilpapyöräily
Maantiepyöräily on
maailman vaativin
kestävyysurheilulaji
viimeaikaisista skandaaleista
ja tragedioista huolimatta.
Mäkikilpailun voittajaa
arvostetaan ehkä
enemmän kuin
kokonaiskilpailussa
kakkoseksi tullutta.
Huomioita tämän päivän ammattilaispyöräilystä
Vuoden aikana ajetaan 
kolme suurta
etappikilpailua. Italian
ympäriajo (Giro dŽ Italia) on vuorossa toukokuussa, Ranskan
ympäriajo (Tour de France) heinäkuussa ja Espanjan
ympäriajo (Vuelta a España) syyskuussa. Kaikki nämä koitokset
ovat kolmiviikkoisia.
Kokonaiskilpailun voitto on tietenkin arvokkain, mutta sen lisäksi kisataan mm. parhaimman mäki- ja kirimiehen titteleistä. Uusimpana kilpailuosiona on tullut mukaan joukkueajo, jossa joukkueet ottavat mittaa toisistaan.
Kokonaiskilpailun kannalta
mäkiosuudet
ja henkilökohtaiset aika-ajot ovat aivan ratkaisevia. Vallitseva suunta
on ollut sellainen, että kilpailun kokonaismatkaa on pyritty lyhentämään,
samoin yksittäisiä etappeja, mutta näiden muutosten vastapainona aika-ajojen
yhteiskilometrimäärää on koko ajan kasvatettu.
Jokainen joka on vähänkin ajanut maantiellä väsymystä ja tuulta vastaan tietää, miten miestä ja naista silloin syödään. 1900-luvun alussa monissa etappikilpailuissa poljettiin yleisesti 400-500-kilometrin epäinhimillisiä päiväosuuksia.
Kun katsoo tällaisia kuvia voittajasta, unohtaa helposti
että ammattilaispyöräily on joukkueurheilua parhaimmillaan. Tasaisilla
osuuksilla joukkueiden
kapteenit pysyttelevät
joukkuetovereidensa tuulensuojassa jossain pääryhmän puolivälissä.
Näin kapteenit säästelevät voimiaan kokonaiskilpailun kannalta tärkeimpiin
koitoksiin.
Vaikka järjestely voi tuntua epäurheilijamaiselta, on aina hyvä muistaa, että kapteeniksi joukkueessa pääsee vain kovakuntoisimmat ja kirikykyisimmät yksilöt. Ja näytöksi ei riitä yksi hyvin mennyt kilpailu. Joukkueessa kaikki ajavat kapteeninsa hyväksi. Mikäli alkaa sooloilla liikaa, voi pian huomata olevansa työtön ja rahaton pyöräilijä.
Pyöräilyn monimuotoisuus
Kokonaiskilpailun kärkimiehet ovat
poikkeuksetta hyviä aika-ajajia. Ajoasennon on oltava mahdollisimman
matala. Asentoa on harjoiteltu tuulitunneliolosuhteissa. Lähes kaikki
käyttävät niskan taakse kaareutuvaa suippokärkistä aika-ajokypärää,
joka johtaa häiritsevää ilmanvastusta pois kilpailijan edestä. Maitohapot
polttavat jaloissa melkein koko matkan ajan, ts. ajetaan anaerobisella
tasolla aivan maksimaalisen vauhtikestävyyden rajoilla. Taistelu kelloa
vastaan vaatii lujaa tahtotasoa ja kykyä kestää sietämätöntä kipua.
Rata-ajossa sää ei vaikuta tuloksiin. Kilpailijoilla
on jarruttomat erikoispyörät.
Jalkaterät sidotaan
polkimiin, jotta ne eivät irtoisi kovassa vauhdissa. Valmentajat pitävät
kilpailijoita pystyssä lähdönaikana. Vaihteitakaan pyörissä ei ole.
Yksi mahdollisimman iso välitys antaa parhaimmillaan vauhdiksi tuollaiset
seitsemisenkymmentä kilometriä tunnissa.
Vartalotyypiltään ratapyöräilijät ovat lihaksikkaita ja melko painavia. Tärkeintä lajissa tavallisen pyöräilyn tapaan eivät ole pitkäaikaiset kestävyysominaisuudet vaan lyhytaikainen voimaan perustuva vauhtikestävyys.
Oikea polkemistekniikka
kaikki kaikessa
Pyöräilyssä on kaksi vallitsevaa koulukuntaa, mitä
tulee polkimiseen. Toinen korostaa voimapolkemista, johon kuuluu raskaalla
välityksellä 
junnaaminen.
Toinen sen sijaan suosittelee nopeata poljintempoa kevyillä välityksillä.
Jan Ullrich tunnetaan tyypillisenä voimapolkijana, Lance Amstrong
nopean poljinrytmin kannattajana.
Rippumatta siitä, että Amstrong on menestyneempi kilpapyöräilijä näistä kahdesta, kevyemmillä välityksillä matka sujuu taloudellisemmin. Yleensä ihmiset polkevat pyörää liian raskailla vaihteilla, kun luulevat sen nopeuttavan matkantekoa. Mutta asia onkin päinvastoin: polkemisessa on olennaisinta tasaisen poljinrytmin säilyttäminen niin tuiskussa ja tuiverruksessa kuin jyrkässä ylämäessäkin.
Kilpapyöräilyssä niin kuin kaikessa aktiivipyöräilyssä
voiman tulisi välittyä polkimiin. Vartalon turhaa heilumista
on syytä välttää, koska siihen kuluu tarpeettomasti energiaa. Matala
staattinen ajoasento on saavutettavissa säännöllisellä ja kärsivällisellä
harjoittelulla.
Ihmiset ovat erilaisia anatomioiltaan, ja siksi joillekin voi olla jopa suorastaan vaarallista rasittaa itseään sukkula-asennossa tuntikausia maantiellä. Kaikista ei voi tulla allaolevan legendan kaltaista pyöräilijää, ja ei tarvitsekaan. Sillä tärkeintä onkin liikunnanilo ja mahdollisimman oikeaoppinen tekniikka.
Nykyaikainen kilpapyörä on hienomekaniikan taidonnäyte.
Se yhdessä tarpeeksi taitavan polkijan kanssa 
on kerrassaan hienoa
seurattavaa. Saumaton yhteispeli pyörän ja ihmislihaksiston välillä
muodostaa harmonisen kokonaisuuden, jossa rytmi on kaikki kaikessa.
Pyöräily parhaimmillaan saa aikaan sellaisen tunteen, että ei pysty tekemään eroa itsen ja laitteen välillä. Puhutaankin ns. "pyöräilijän taivaasta", jossa polkija tuntee sulautuneensa osaksi pyöräänsä. Tunne on niin ihanan turruttava, että siinä polkija saattaa rasittaa elimistöään aina kuolemaan saakka. Siksi onkin aina tärkeää kuunnella kehonsa tuntemuksia, että osaa valita oikean matkavauhdin kulloisiinkin olosuhteisiin.
| Lance Armstrong |
|
| Kotisivu |
Kilpapyöräily
| |
Ammattilaisten lähtövalmistelut näyttävät usein melko leppoisilta. Ammattilaiset lähtevät liikkeelle yleensä noin varttitunnin "verryttelyajolla", jonka jälkeen kilpailun päätuomari heiluttaa tuomariautostaan lippua ns. "vapaan vauhdin" alkamisesta.
Yleensä ammattipyöräilijät pitävät kovaa keskinopeutta yllä. Suurissa klassikkokilpailuissa ei ole tavatonta ajaa lähes 50-kilometrin keskituntinopeutta.
Ammattilaiskisoissa voittajan kädet irtoavat herkästi ohjaustangolta maalisuoralla, mikäli kukaan ei uhkaa taustalta.
Vain tallien kapteenit ja muutamat muut "luottoajajat" ansaitsevat miljoonatuloja.
Sateella kura ja roiskeet sottaavat kilpailijat kunnolla.
Ns. kaarreajo on pitkälti kiinni uskalluksesta. Monenkymmenen kilometrin laskuissa hyvä laskettelija voittaa minuuttitolkulla huonompiaan.
Tallien autokolonat ja moottoripyörät huristavat letkana kilpailijoiden perässä kuin mikäkin hurrilauma.
Monet ovat leiriytyneet jo päiväkausia ennen kilpailujen alkua parhaimmille paikoille reitin varrelle. Fanaattiset ihmisjoukot ovat usein liian lähellä kilpailijoita ja aiheuttavat näin vaaratilanteita.
Sateella ajetaan aina riskin rajamailla. Syy on yksinkertainen: kenelläkään ei ole varaa kilpailuissa ajaa niin hiljaa kuin luonnonolosuhteet vaatisivat.
